Olen kuunnellut keväistä korvamatoa jo 19 vuoden ajalta: “kaikki tietävät sen tunteen, kun talven jälkeen ensimmäistä kertaa laittaa lenkkitossut jalkaan”. Korvamato on soinut jo muutaman päivän päässäni, mutta tänään sen vaikutus voimistui, koska kävin lenkillä kevät/kesä-reitilläni ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Lenkkitossut on saanut kyllä lumettoman ja sulan talvenkin aikana laittaa jalkaan useammankin kerran.
Toissailtana lauloin pahoja unia pelkäävälle poikaselle ensimmäistä kertaa “minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi” ja kerroin, että kaikki möröt pelkäävät äitiä. Koskaan ei ole Ultra Bran laulaminen tuntunut oikeammalta kuin tuossa hetkessä.
Kesällä tulee 18 vuotta siitä, kun pääsin ylioppilaaksi, tulin ulos kaapista vanhemmilleni, olin ekoilla prideilla Tukholmassa, pääsin yliopistoon ensimmäisen kerran ja kuuntelin hulluna Ultra Bran Krokettia. Täysi-ikäisyyden verran kaapitonta elämää, jei!
Tänään sen sijaan olen asunut Miiran kanssa saman katon alla 14 vuotta. En käsitä, mihin aika rientää. Vastahan tässä 17 vuotta sitten tavattiin.